tiistai 26. tammikuuta 2016

Pienen tauon jälkeen


Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Sähköiskujen jälkeen


Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ulkopuolisiako?


Terapiassa on monta kertaa käsittelyssä ollut ulkopuolisuus, minun ulkopuolisuus eri vaiheissa elämääni. Kaikkea en ole itsekään huomannut, koska en ole muusta tiennyt, mutta oireiden syytä kun lähdetään kaivelemaan jotta niistä pääsee eroon, tulee esiin myös sellaista jota ei itse ole nähnyt. Mutta totta on, että koen olevani ulkopuolinen monessa asiassa. Eikä se aina ole negatiivistakaan. Kaikkeen en kaipaa mukaan, joten osaksi ulkopuolisuus voi olla myös oma valinta. 

Viime aikoina on ajankohtaisena ollut minun ja mieheni yhteinen ulkopuolisuus. Olemmehan me toisaalta erilaisia tässä yhteiskunnassa, vaikka emme tokikaan niitä ainoita. Itsellänikin oli jollain tapaa sisään rakennettuna ajatus siitä, kuinka ihmisen elämä kuuluu mennä. Opintojen jälkeen kuuluu tulla työelämä ja kun on löytänyt itselleen elämänkumppanin, kuuluu perheen päälukukin kasvaa. Vielä perisuomalaiseen ajatusmaailmaan kuuluu se oma talo ja auto, koirakin vielä niin perhepotrettikin on täydellinen. 

No, minulla on ammatti ja sen jälkeen olen tehnyt töitä. Kunnes sairastuin. Työ on tärkeä mittari Suomessa, sillä ihmisen kuuluu olla nöyrän ahkera ja "otsansa hiessa ansaita leipänsä". Se ajatus on syvällä minussakin. Sitten tipahdankin tuosta kelkasta, sairastun ja jään tuon ahkeroivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Hurja syyllisyys painaa, koska pitäisihän minun nuorena ihmisenä painaa töitä. Mutta en pysty. Koko muu maailmaa vilistää hurjaa vauhtia eteenpäin kun minä raahaudun murto-osalla siitä vauhdista joka oli ennen. Siirryn katsomoon kun ennen olin osa näytelmää.

Jotain on muuten tapahtunut ihmisten ajatuksissa. Työelämän oravanpyörän kahleet tuntuvat yllättävän monesta raskailta ja elämästä toivotaan saavan muutakin kuin sen otsan hikeen ja palkkaa säännöllisesti tilille. Jotkut ovat kertoneet jopa ihailleensa minua, että irtisanouduin entisestä työstäni ja pysähdyin, otin aikaa itselleni ja kuuntelin, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Minulla se ei ollut tosin oma päätös, sairastuin vastoin omaa tahtoani. Mutta totta on, että sairastumiseni on mahdollistanut nyt tuon monen kaipaaman pysähtymisen. 

Sitten se perhe-elämä. Minulla on vierelläni mies, joten se asia on plakkarissa. Sitten kuuluu tulla se perheen perustaminen. Sitä toisaalta on se kumppanin löytäminen ja eläminen siten perheenä, mutta onhan se ajatus meissä syvällä, että sitten joskus tulee ne lapset, riippuen kuinka ne siihen hektiseen elämään mahtuu ja sopii. Me olimme valmiita perheenlisäykseen omasta mielestämme jo yli neljä vuotta sitten. Silloin sitä toivoimme ja yritimme saadakin. Kun sitä perheenlisäystä ei sitten tulekaan - niitä lapsia ei vain hankita, kuten usein kuuluu sanottavan - tuli monesti leikkimielisesti sanottua, että meidän lapset on meidän karvakuonot ja se riittää. 

Tottahan sekin, mutta taas olemme tietyllä tapaa ulkopuolella. Lapsettomuus ei tänä päivänä ole samanlainen asia kuin ennen, nykyään se on myös monen oma valinta, joten mitään ulkoista painostusta emme onneksi ole asian suhteen kokeneet. Itse olen ajatellut kun lasta ei ole kuulunut, että toisaaltahan näin on parempi. Käänsin asian vaivihkaa omaksi päätökseksi. 

Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko lapsettomuudessamme omaa päätöstä mukana. Olemme monella tapaa tyytyväisiä omaan pikkuperheeseemme näin, mutta haluaisimmeko jotain muuta? Välillä, varsinkin tämän pahan maailman menoa seuratessa, tulee sellainen olo ettei se ole niin suuri juttu vaikkei lapsia tulekaan. Sitten joskus mietimme, että olisihan se mukava, nähdä meidän oma pieni ihminen kasvavan ja oppivan. Voisi seurata kummanko meistä piirteitä hänessä on vai kasvaako hänestä ihan omanlaisensa persoona. 

Kun syksyllä tutkimuksissa selvisi, että emme tule saamaan lapsia, edes kovin helpolla hoidoillakaan, ei lapsettomuus enää tuntunut omalta valinnalta. On helpompi pohtia jotain suunnitelmaa ja tulevaa kun on ajatus omasta vallasta päättää. Sitten kun kuulee, ettei oma kroppa kykenekään lisääntymään, kun jokin niin luontainen kyky onkin pois, ei asia olekaan enää niin vain päätöksistä kiinni. Nyt on vain tyydyttävä kohtaloon olisi se oman toiveen mukainen tai ei. 

Yllättävän rauhallisesti olemme asian ottaneet, vaikka asiassa kyllä riittää pureskeltavaa. Myös siinä, että lapsettomuuden myötä olemme jälleen kerran ulkopuolisia. Olemme pariskunta perheiden keskellä. Meillä ei ole perhe-elämän ruuhkavuosia, meillä ei olla päivääkään äitiyslomalla tai hoitovapaalla tai meillä ei vietetä leikkimielisiä synttäreitä. Joulu, se lasten juhlakin lähestyy, ja meillä se tarkoittaa taas hieman hämillistä aikaa kun emme oikein tiedä minne kuulumme tai kuinka senkin juhlan viettäisimme. Joulu ja sen merkitys on kuitenkin meille niin tärkeä, että luulenpa sen juhlistamisen onnistuvan vaikka vain vierekkäin sohvalla istuen.

Onko onni elää elämää massan mukana vai olla sen ulkopuolella? Vielä en tiedä vastausta. Sen tiedän, että ulkopuolisuus tuntuu kyllä enemmän negatiiviselta kuin hienolta mahdollisuudelta. Kun olo on irtonainen ja sellainen, ettei oikeasti kuulu mihinkään, niin voiko se olla kuitenkin hyvä? Entä kun sellaisia ihmisiä elää vielä yhdessä? Olemmeko pariskuntana tuuliajolla vai onnekkaina poissa elämän oravanpyörästä? Jään pureskelemaan tuohon vastausta, katsotaan tulenko sen keksimään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille!